Ihana (ja lämmin) Narita
Elokuu
Tästä se lähti.
Kuluneen viikon aikana tapasin hyviä ystäviäni ja perhetuttuja. Toisinaan tuntui rankalta halata hyvästit, mutta toisinaan en edes oikeastaan ymmärtänyt, etten tule tapaamaan heitä pitkään aikaan. Ylipäätään on vaikea ymmärtää, että tässä sitä nyt ollaan, matkalla tuntemattomaan. Olen myös iloinen, että tapasin meidän perheeseemme tulleen vaihto-oppilaan, Ekon. Hän tuli Okinawalta ja pääsin hänen kanssaan pariin kertaan harjoittelemaan japaniakin.
Eilen aamulla heräsin viimeistä kertaa kotoa, nautin rauhallisesta aamusta ja lähdin sitten laukkuineen kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Tavallisen aamun illuusion rikkoi vain se, että isäni lähti töihin ja sanoimme jo silloin hyvästit. Hän onneksi hoiti asian huumorin kautta, eikä vielä silloin tarvinnut avata kyynelkanavia.
Varsinainen lähdön hetki kotoa oli rankka - mutta lähinnä siksi, että jouduin hyvästelemään koiramme Bellan. Matkalla tapasin vielä parhaat ystäväni ja kyyneleiltä ei säästytty. Muu perheeni ja Eko lähtivät mukaan Helsinkiin.
Kentällä tapasin mukanani matkaavan Linnéan. Tunnelma oli hektinen ja hiukan jännittynyt, mutta molemmilla oli luottavainen fiilis lähdön suhteen. Jälleen koitti uudet hyvästit, kun jätimme perheemme ja suuntasimme turvatarkastukseen. Tälläkään kertaa ei kyyneleiltä säästytty, mutta päälimmäisenä tunteena oli kuitenkin onnellisuus - tätä olin odottanut jo monta vuotta. Linnéa ja minä höpöttelimme koko matkan koneeseen ja näin jälkikäteen toivon, että kulttuurinsa puolesta hiljaiset japanilaiset eivät häiriintyneet, kun keskustelu jatkui myös koneessa. Ainakin yritimme parhaamme pitää äänentason alhaisena.
Lento oli mukava. Se kesti kokonaisuudessaan 12 ja puoli tuntia. Lähtö oli Suomen aikaan iltakuudelta ja heti alussa tarjoillun illallisen jälkeen ikkunaverhot laskettiin ja osa matkustajista kävi nukkumaan. Me emme nukkuneet koko yötä - osittain siksi, että penkillä nukkuminen oli haastavaa - ja aamupala tarjoiltiin Suomen aikaan jo neljältä. Siltikään en ole nyt (tätä kirjoittaessani) kovin väsynyt, mutta ehkä sänkyyn päästyäni nukun tavallista pidemmät yöunet.
Luulin, että Helsingissä oli ollut kuuma, mutta Japaniin astuttuani huomasin olleeni väärässä. Vaikka lämpöasteita oli lähes saman verran, ilman kosteus vei kuumuuden aivan uudelle tasolle. Nyt muistan, miksi vuoden 2018 Japaninreissuni kaikissa kuvissa naamani loistaa hiestä.
Naritaan, Tokion ja samalla Japanin päälentokentälle, saavuttuamme meitä kohtasi toinen toisensa jälkeen erilaisia turvallisuustoimenpiteitä. Piti näyttää passia, negatiivistä koronatestitulosta sekä erilaisia lappuja, joita olimme täyttänyt niin kotona kuin lennollakin. Jossain kohtaa minua pyydettiin näyttämään lappua, josta en ollut kuullutkaan ja aikani etsittyäni virkailija totesi "noh, mene nyt vaan". Minulle ei selvinnyt, mistä oli kyse. :D Lisäksi luulin hetken hukanneeni lentolipun, jonka eräs virkailija lopulta löysi passini välistä.
Narita on upea ja valtava lentokenttä, mutta emme nähneet siitä kuin pienen osan, sillä siirryimme saapuvien alueelta tullin kautta lähes suoraan kotimaan lentojen lähtöalueelle. Kentällä meitä oli vastassa ryhmä rotareita, sillä lennollamme oli muita vaihtareita, joihin olimme jo ehtineet tutustua. Rotarit olivat äärimmäisen ystävällisiä ja olen kiitollinen heille siitä, että vaikka olimme matkalla toiseen kaupunkiin, toisten rotarien luo, he kantoivat laukkujamme ja auttoivat meitä lähtöselvityksessä.
Nyt tätä kirjoittaessani istun Naritan lentokentällä, D-portilla ja odotan Linnéan sekä ruotsalaisen vaihtari Williamin kanssa bussia, joka vie meidät koneeseen. Matkaamme yhdessä Nagoyaan ja siellä tiemme eroavat omiin perheisiin. Tällä hetkellä odotan innolla, että tapaan host-perheeni, näen heidän kotinsa - minun uuden kodin- , pääsen jakamaan tuliaiset ja lopultakin voin käydä suihkussa.
Iida, Tokiossa