Ikävä kirsikankukkia ja Suomea

Huhtikuu

Kouluvuosi alkoi viime viikolla ja nyt olen toisen vuoden opiskelija. Kuten aikaisemmassa päivityksessä sanoin, muiden luokkien kokoonpanot menivät uusiksi, mutta omassa luokassa suurin osa pysyi samoina. Onneksi näin, sillä nyt vasta minusta tuntuu siltä, että olen kunnolla osa porukkaa. Kun kouluun tulee kesken lukuvuoden, ei välttämättä jää ulkopuoliseksi, mutta koin olevani hiukan pihalla asioista. Tosin, se saattoi johtua siitä, että olin vieraassa maassa. 

Täytyy sanoa, että olen todella iloinen, että olen nyt toisen vuoden opiskelija. Ensinnäkin, vaihdon alussa luokkalaiseni tuntuivat hiukan vielä nuorilta, kun taas vuotta vanhempien oppilaiden kanssa oli paljon helpompi jutella. Nykyään en edes huomaa ikäeroa. Toiseksi, nyt olen senpai, eli vanhempi oppilas. 

Japanissa kunnioitus-kulttuuri on hyvin vahva ja siihen liittyen esimerkiksi kouluissa ja työpaikoilla itseään vanhempia tulee kunnioittaa. Opettajille kunnioittavasti puhumisen oppi nopeasti, mutta vain vuotta vanhempien oppilaiden kanssa aluksi se tuntui vaikealta. Parhaiten se näkyy lentopallo-klubilla. Kunnioittavassa kielessä sanat ovat pidempiä, ja lisäksi nuorempien oletetaan tekevän asioita vanhempien puolesta. Usein syy ja näin ollen vastuu pyytää anteeksi on myös nuoremmilla. Koska klubilla on eri ikäisiä oppilaita, puhun eri ihmisille eri tavalla.

Erityisesti koska olen myös vaihto-oppilas ja aloitin lentopallon ensi kertaa täällä Japanissa - en siis ole siinä hyvä - olin muutenkin tottunut väistymään tieltä ja antamaan muille mahdollisuuden harjoitella täysillä, ilman että heidän piti helpottaa peliä minun takiani. Nyt kun kymmenisen uutta oppilasta on liittynyt klubiin, olenkin yksi niistä, joille annetaan tietä ja jota puhutellaan kohteliaasti. 

Vaihto-oppilaana olin aikaisemmin aina se hukassa oleva ja ekaluokkalaisiakin enemmän pihalla. Ehkä juuri siksi nautin suuresti uudesta asemastani. Välillä osa ykkösistä kumartaa kohteliaasti ja antaa tietä kun tulen käytävällä vastaa. Lisäksi harvoin enää kukaan kysyy, että mistä olen tullut, sillä se olisi tässä uudessa asetelmassa epäkohteliasta. Valitettavasti viimeistään vahva aksenttini aina paljastaa, etten kuitenkaan ole Japanista kotoisin.

Viime aikoina sää on lämmennyt hurjasti ja jo maaliskuun aikana päästiin Suomen kesän lämpötiloihin. Kirsikankukkien aika tuli ja meni. Japanilaisille ne ovat suuressa arvossa, samoin maahan matkustaville turisteille, eikä turhaan. Kirsikkapuita on tietysti lähes kaikkialla ja kyllähän ne upealta näyttävät. Yritin parhaani nauttia lyhyestä kukinnasta ja muun muassa kävin toista kertaa Nagoyan linnalla, otin kuvia kimono ylläni sekä kävin melkein joka päivä juoksulenkillä kirsikkapuiden alla. 

Viime kuussa oli vaikka mitä. Ensinnäkin pääsin viimein käymään Ghibli-puistossa. Liput, joita aluksi ei millään meinattu saada, antoi eräs Rotary-klubilainen, jonka yhtiö sponsoroi puistoa. Puisto oli juuri niin ihana kuin olin odottanut ja olen iloinen, että sain mahdollisuuden käydä siellä, sillä onhan Ghibli syy miksi ylipäätään olen Japaniin päätynyt.

Sitten oli Rotarien järjestämiä reissuja. Ensin oli hiihtoretki Hakubassa, Keski-Japanissa. Paikalle kokoontuivat lähes kaikki Japanin Rotary-vaihtarit ja meillä oli käytössämme kokonainen hotelli ilman muita asiakkaita. Rehellisesti ne kolme päivää olivat tähänastisen vuoden parhaimmat. Tutustuin mahtaviin ihmisiin ja hiihtämisen lisäksi teimme vaikka mitä muuta hauskaa.  Minä ja Linnea esitimme muille hiukan suomalaista kulttuuria laulamalla ja tanssimalla Ievan polkan. Laulun harjoittelimme bussimatkalla ja tanssin, jonka minä olin suunnitellut, vasta saavuttuamme hotellihuoneessa. Vaikka esitys ei ollut erityisen huolella valmsiteltu, sitä oli hauska esittää ja yleisöltä saimme positiivista palautetta.

Hiihtoreissulta palattua seuraavana päivänä alkoi Ryla-seminaari. Se on tarkoitettu nuorille Rotareille ja kahden päivän leirillä oli tarkoitus oppia johtajuudesta. Ryhmätyön ja esitysten lisäksi mm. teimme ruokaa ja nautimme erilaisista ilta-ohjelmista. Leiri oli hauska, mutta osui ikävästi peräkkäin hiihtoreissun kanssa. Nukkuminen jäi hyvin vähälle.

Vaihtoa on hiukan yli kaksi kuukautta jäljellä. Toisinaan mietin kotia, perhettä, kavereita, Suomea - siis poen koti-ikävää - ja toisinaan en haluaisikaan enää lähteä Japanista. Kun on rakentanut kokokaan uuden elämän, ei ole helppo jättää sitä taakseen. Tuntuu oudolta, että ylipäätään voin palata Suomeen ja jatkaa arkea kuin en olisi koskaan lähtenytkään. 

Koti-ikävän tunne on kasvanut sitten joulun jälkeen tasaisesti. Luulin, että se iskisi hetkittäin ja saisi aina itkun partaalle, mutta oikeastaan koti-ikävä on koko ajan taustalla. Välillä huomaan miettiväni paluuta enemmän ja silloin voisin yrittää keskittyä johonkin muuhun, mutta toisinaan ei edes tee mieli lopettaa miettimistä. Siltä tuntuu koti-ikävä. No, ainakin näinä ikävän hetkinä olen saanut suunniteltua mitä puen lennolle, pakkaan käsimatkatavaroihin, otan evääksi, otan tekemiseksi lentokentälle ja niin edelleen. Lisäksi koti-ikävä saattaa auttaa lähdön hetkellä, kun ei haluaisi lähteä vielä, mutta kuitenkin haluaa jo kotiin. Tosin, tulen joka tapauksessa itkemään silmät punaisiksi.

Oli koti-ikävää tai ei, ajattelin nautti loppuajasta ja olen jo yrittänyt hiukan suunnitella viimeisten viikkojen aikatauluja, jottei jäisi sellainen olo, että jotain jäi tekemättä. Lisäksi ajattelin ostaa loput tuliaiset lähiaikoina, mutta onneksi suurin osa on jo hoidettu, enkä ajatellut ottaa niistä stressiä. Pikku hiljaa voisin myös palauttaa Suomen opinnot muistiin ja esimerkiksi valmistautua tuleviin kurssivalintoihin ja kirjoituksiin ilmoittautumiseen. 

Muistathan kurkata alla olevat kuvat!

ps. Tätä kirjoittaessa tänne osui pieni maanjäristys. Se oli kolmas kuluneen muutaman viikon sisällä ja sitä ennen ei ollut yhden yhtä. Erikoisena ryöppynä nämä tulevat.

Iida, Nagoyassa