Reissua reissussa

Marraskuu

Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä aikaisemmin tänä päivänä ja kirjoitin, että olen kipeänä. Kävin tässä välissä sairaalalla koronatesteissä ja koronahan se oli. Nyt saan olla seuraavan viikon huoneessani eristyksissä. Minusta tuntuu, etten ole siitä lainkaan niin pahoillani, kuin minun pitäisi olla, mutta salaa nautin ylimääräisestä lomasta ja mahdollisuudesta nukkua pitkään.

Joulu ei vielä ole lähellä, mutta järkytyin eilen, kun ostoskeskuksessa oli jo täysi joulun huuma meneillään. Mielestäni marraskuun ensimmäinen viikko ei vielä ole joulun aikaa. Olen monta kertaa kuullut ja sanonut itsekin, että jos koti-ikävä Suomeen iskee, niin se iskee jouluna, ja siksi hiukan jännityksellä odotan ensi kuuta. Vielä ei ole ilmennyt mitään sen kummempaa, mutta jos jotain on ikävä, niin eniten suomalaista ruokaa, mahdollisuutta puhua omalla kielellä ja tiettyjä omia vapauksia, kuten autolla liikkuminen tai mahdollisuus olla ulkona yhdeksän jälkeen.

Viime kuussa olin yhden viikonlopun seuraavan host-perheeni luona, kun tämänhetkinen perheeni piti sukulaisen hautajaiset. Jos nyt olen ihan rehellinen, niin aluksi perheen vaihtaminen oli hiukan shokki. Siihen liittyy tietysti monia eri asioita, jotka sekoittavat päivärytmiä, kun suhde perheeseen pitää taas rakentaa alusta, mutta varsinaisen shokin taisivat aiheuttaa perheen lemmikit. En ollut varautunut siihen, että karvoja oli kaikkialla - myös minussa kolmen päivän jälkeen - ja että huoneeni oli lemmikkien olohuone. Kun olin tukkinut reiän seinässä, josta lemmikit yleensä kulkevat, niin toinen kissoista avasi oveni itse ja he rynnivät taas sänkyyni. Kun olin teljennyt myös oven, kissa maukui sen takana pitkälle yöhön. Onneksi asioista voi puhua ja kun muutan tähän perheeseeni pysyvästi, voin itse siivota karvoja huoneestani tai vaatteista ja voin pyytää, ettei lemmikkejä päästetä huoneeseeni. Alkushokin jälkeen viihdyin perheessä ja minulle jäi loppujen lopuksi todella mukava kuva heistä ja kodista.

Täytyy kuitenkin sanoa, että olen kiintynyt nykyiseen perheeseeni ja siksi vaihtaminen tuntuu raskaalta. He ovat olleet todella hyvä perhe minulle ja on tietysti positiivista, että välitän heistä, mutta myös rankkaa, sillä en voi jäädä tänne asumaan. En halua vielä ajatella sitä, että joku päivä lähden kokonaan Japanista. Onneksi perheeni Suomessa on minulle se kaikista rakkain, enkä ainakaan tule kohtaamaan uusia shokkeja enää palatessani sinne.

Mitä tulee kouluun, koska luokkalaiseni ovat jonkinlaisella englanti-painotteisella kurssilla, meillä oli "English Camp" vähän aikaa sitten. Lähdimme keskiviikkoaamuna bussilla kohti maaseutua ja vuoristoa, mukanamme tavarat kolmeksi päiväksi. Mukaan lähti minun suureksi ilokseni myös Chiara, joka ei kuulu kurssille, mutta vaihtarina sai lähteä mukaan. Saavuimme viehättävälle, japanilais-tyyliselle, leirikeskukselle ja aloitimme leirin seremonialla, joka oli muuten niin virallinen, että minua hiukan nauratti. Leirillä meille kerrottiin, että saisimme puhua kolmen päivän ajan vain englantia.

Leirin aikana meillä oli niin leikkimielisiä oppitunteja, kuin erilaisia pelejä, retkiä ja muuta hauskaa. Kahtena iltana menimme ulos katselemaan tähtiä, jotka kuitenkin mielestäni näkyvät paremmin Suomessa, ihan kotimmekin pihassa. Ulkona oli tosi kylmä, lähes nolla astetta, sillä olimme korkealla maastossa, ja koska minulla ei ole toppatakkia mukana, puin vain monta paitaa päällekkäin. Leirin toisena päivänä luokanopettajamme sanoi minulle, että olen kuin toinen henkilö, minkä tiesin johtuvan siitä, että englanniksi pystyin puhumaan niin paljon paremmin ja olemaan enemmän oma, puhelias itseni.

Kun palasimme, kolmen päivän English camp oli ohi ja kymmenen kuukauden Japanese camp jatkui. Hetkeen minusta tuntui, etten enää muistanut, miten japania puhutaan.

Heti seuraavalla viikolla lähdin uudelleen reissuun. Japanissa toisen vuoden lukiolaiset lähtevät luokkaretkelle. Minun koulussani muut menevät Hiroshimaan, mutta englanti-kurssilaiset pääsevät ulkomaille. Koronan takia tänä vuonna kohteena oli kuitenkin Hokkaido, Japanin pohjoinen saari. En ole toisen vuoden opiskelija, mutta pääsin silti vaihtarin asemassa mukaan reissuun. Chiara lähti Hiroshimaan.

Vaihtarina täytyy olla tosi hyvä tuuri, että vuoden aikana pääsee matkustamaan lentokoneella maan sisällä, ja kaiken lisäksi Hokkaido oli ehdottomasti paikka, jossa halusin käydä eniten koko Japanissa ennen tänne tuloani. Enkä edes tiennyt, kuinka paljon tulisin rakastamaan paikkaa, ennen kuin oikeasti pääsin käymään siellä.

Hokkaido on uskomattoman kaunis ja uniikki paikka - ja mikä parasta, se muistuttaa Suomea. Lämpötila on ympäri vuoden melko sama kuin kotikaupungissani Turussa. Maisemat ja luonto saivat minut potemaan koti-ikävää. En pidä Hokkaidosta vain edellä mainitusta syystä, mutta se nosti pisteitä huomattavasti, sillä paikka tuntui alusta asti kuin toiselta kodilta.

Lensimme Chitosen lentokentälle ja ajoimme bussilla ensimmäisen turistikohteeseen. Matkamme aikana tutustuimme mm. alkuperäiskansa Ainuihin, tulivuorenpurkauksen seurauksiin sekä maitofarmiin. Sen lisäksi saimme nauttia shoppailusta kauniissa Otarun kaupungissa, kylpylästä ja hotellien upeista aterioista. Kaiken kaikkiaan kolmen päivän reissu oli aivan ihana ja mietin sen jälkeen, että jos nyt pitäisi lähteä takaisin Suomeen, niin en olisi niin harmissani, sillä ainakin pääsin käymään Hokkaidolla.

No, onneksi minun ei tarvitse lähteä täältä vielä mihinkään. Katsotaan mitä joulu ja sitä ennen tapahtuva perheen vaihto tuovat mukanaan. 

Iida, Nagoyassa