Liian kiva Japani

Toukokuu

Viime aikoina kaikki on ollut tosi kivaa. Vähän liiankin kivaa. Harmi, että nautin vaihdosta aina vain enemmän loppua kohden, niin että lähteminen on mahdollisimman kivuliasta.

Koulussa on mukavampaa kuin kertaakaan aikaisemmin, ja olen luonut ehkä liiankin syviä ystävyyssiteitä muihin oppilaisiin. Japaninkielen taitoni on varmaankin nyt huipussaan. Harvoin enää on tilanteita, joissa tuntuisi siltä, etten pärjää kielitaidollani. Ennen kaikkea osaan puhua ja ymmärrän puhetta sen verran hyvin, että kun tulee vastaan ilmauksia, joita en ymmärrä, ne voi aina kiertää jollain tapaa tai parhaimmassa tapauksessa opin taas jotain uutta. 

Myös elämä host-perheessä on muuttunut arkipäiväiseksi, mutta samalla aina vaan paremmaksi. Minä tunnen perheeni ja he tuntevat minut, eikä minun tarvitse miettiä, mitä uskallan tai kehtaan sanoa ja jakaa. Tätä perhettä ja ensimmäistä perhettä on vaikea vertailla, sillä suurimpana erona ovat muutokset minussa, kuten henkinen kasvaminen tai kulttuurin ja kielen omaksuminen. Siksi olenkin erityisen innoissani, että pääsen vielä muutamaksi viikoksi ensimmäiseen perheeseen, ja voin kokeilla elämää heidän kanssaan uutena itsenäni. Väleissämme ei siis ollut mitään vikana, mutta nyt kun katson niitä aikoja, niin olin silloin vielä kovin arka ja varovainen. Samaa on vaikea sanoa enää.

Mitä tulee koti-ikävään, jostain syystä luulin, että se kerran alettuaan kasvaisi aina vain pahemmaksi, mutta kyllähän se meni ohi ihan itsestään. Tietysti tässä vaiheessa pieni ikävä on aina olemassa, mutta viime päivien aikana alati kasvava huoli on siirtynyt koti-ikävästä siihen, etten haluakaan enää lähteä kotiin. Se on ehdottomasti hyvä asia niin kauan kuin vielä olen Japanissa, mutta lähdön hetkellä toivon, että koti-ikävä nostaisi taas päätään.

Halusin blogissani puhua eräästä aiheesta, jonka lähes aina kuulee vaihtareiden suusta – nimittäin painon nousu. En ole siitä aikaisemmin puhunut, koska se ei ole minua koskenut. Kuitenkin, sinä aikana kun minulla oli terveyshuolia ja asuin perheessä, jonka kanssa meillä meni sukset ristiin, painoni nousi. Syynä oli yksinkertaisesti stressistä johtuva liika syöminen ja herkuttelu. Ensimmäisessä perheessäni minä itse asiassa laihduin hiukan, koska perheen ruokailutottumukset olivat todella terveelliset. 

Kun joitain kuukausia sitten kunnolla kiinnitin huomiota siihen, että olin ottanut hiukan kiloja, en varsinaisesti huolestunut asiasta. Se kuuluu vaihtoon (vaikka minun kohdallani johtuikin huonoista kokemuksista) ja ajattelin, että kaikki palaa taas ennalleen kotiinpaluun jälkeen.

Kuitenkin, kun asiaa hiukan enemmän mietin, halusin päästä eroon epäterveellisistä tottumuksistani, jotka olivat suoraan seurausta vuodenvaihteen tapahtumista. Siinä onnistuinkin, ja nyt minusta tuntuu, että olen pystynyt palaamaan vanhoihin tapoihin ja terveellisempään syömiseen. Paino on myös hiukan pudonnut. On vaikea ennustaa, mitä syömiselle, liikkumiselle sun muulle käy kun lopulta palaan Suomeen, mutta olen iloinen, että sain huonot elämäntavat kuriin jo vaihdon aikana. Minulle se merkitsee myös sitä, että voin nykyään paljon paremmin.

Nykyään voisin kutsua itseäni kielitaitoiseksi, eikä pelkästään japaninkielen takia. Ilman muuta englannin taitoni on myös karttunut, mutta lisäksi olen aloittanut uusien kielten opiskelun. Kun kerran on muutaman kuukauden aikana oppinut kielen paremmin, kuin toisen, jota opiskeli kahdeksan vuoden ajan koulussa (krhm...ruotsi), niin tulee väistämättä sellainen olo, että "kyllä minä parempaankin pystyn". Siispä opiskelen nykyään myös italiaa, koreaa, eikä sovi unohtaa sitä ruotsia, jonka opiskelun olen taas aloittanut kirjoituksia silmällä pitäen. Olen aina pitänyt kielistä, mutta nyt minusta tuntuu, että ymmärrän paremmin niiden oppimisen saloja. Uskon syvästi, että tästä opista on hyötyä, kun joku päivä pyrin lentoemännäksi töihin.

Että sellaista tällä kertaa. Noin kuukausi enää jäljellä ja meno sen kuin paranee. Pyrin päivittelemään tunnelmia sitten lähempänä paluupäivää.